Peliurani

Aikuisten sarjassa peliurani alkoi kesällä 1979 heti rippikoulun jälkeen. Pelikokemusta tosin ehti karttua vain 15 minuuttia. Vastustajaa en enää muista, mutta siinä vaiheessa päästyäni kentälle johdimme ottelua kait jotain 9-0. Joukkue oli Haapaveden Urheilijat eli HaU ja sarjataso oli kutonen. Kausi päättyi hyvin sillä nousimme sarjaporrasta ylemmäs eli vitoseen.

Minulla on säilynyt tallessa lehtileike vuodelta 1980, jossa kuvataan sivun verran yhtä pelimatkaa. Sivulla on yhteensä 14 kuvaa eikä sivu ole mikään Ilta-Sanomien sivu vaan Hesarin kokoluokkaa. Otsikko on isolla ”Haapaveden poikien hikinen pelimatka: Turpiin tuli!”. Juttu lähtee kuvan kera liikkeelle Juhan kengänlankkauksesta ja päättyy kotimatkakuviin. Peliin lähdettiin kello 12 ja kotiin palattiin kello 19. Pukukoppia ei ollut vaan varusteet vaihdettiin ylle läheisessä pusikossa. Jutun lyhyt tekstiosa päättyy näin:

”Haapavedelle ehdittäessä kello on jo seitsemän. Viikolla harjoituksia, sitten taas peli jossakin. Koko sunnuntai meni tämänkin tappion hankkimiseen. Kuinkahan sitä jaksaa, viikolla työt ja kotiasiat, iltaisin harjoituksia, viikonlopulla pelit ja matkat. Yhteishenki ja toveruus ovat tärkeitä. Lopusta pitää kait huolen se urheiluhenki ja amatööriaate. (Pyhäjokiseutu 18.6.1980.) Jutun kirjoittajasta ei ole tietoa, mutta kuvat otti Asko Talvi.

Pyhäjokiseudun kirjoitus oli varsin osuva raskaiden pelimatkojen osalta, mutta niistä huolimatta pelattiin ja taas pelattiin. Joukkueessa riitti tähtiä. Pelaajavalmentaja Koistisen Lasse oli paria vuotta aiemmin saavuttanut Kopareissa SM-hopeaa. Lesosen veljekset Paavo ja Markku olivat mielettömän nopeita. Molemmat juoksivat satasen alle 12:n. Jorma Laitila, Olli Huikari ja Pasi Alatalo olivat lätkämiehiä, joilla oli kysyntää muualle pelaamaan kiekkoa. Maalissa pelasi itseoikeutetusti Matti Alatalo, yhtä itseoikeutetusti liberona hääri Kauko Illikainen. Itse sain peliaikaa vähän oikeana laitapuolustajana. Kerran pääsin kärkeen 10 minuutiksi ja tein ratkaisevan 2-1 maalin.

Hyvin se kausi vitosessa meni sillä taas noustiin sarjaporrasta ylemmäs. Toisaalta tässä vaiheessa joukkue hajosi. Koistisen Lasse kyllästyi, jääkiekkoilijat olivat muualla ja osa pelaajista lähti opiskelemaan. Nelosessa pelasikin sitten lähes täysin juniorijoukkue. Jos olin vitosessa ja kuutosessa nuorin pelaaja niin nyt oli toisin. Olin yhtäkkiä joukkueen vanhimpia pelaajia ja ikää oli vasta 17.

Nelosessa pelaaminen olikin HaU:lle raskas kausi. Jokaisessa ottelussa tuli turpiin. Tässä vaiheessa sai kuitenkin olla tyytyväinen, jos sai nimensä lehteen sillä Pyhäjokiseutu oli palkannut Ari Vilmingon urheilutoimittajaksi. Vilminko olikin pari kertaa itse paikan päällä katsomassa ottelua. Viimeinenkin ottelu päättyi tappioon ja Pyhäjokiseutu otsikoi ”Haapavedellä pisteetön kausi”. Jutun lopussa mainitaan sitten meikäläinen.

”Näkyvin pelaaja oli kuitenkin liberona häärinyt Jari Sarja, joka nuoruuden innolla katkoi hyvin hyökkäyksiä.”

Kauden päätteeksi sain ansioituneen urheilijan palkinnon. Palkinto jaettiin tilaisuudessa, joka tunnettiin nimellä ”Musiikin ja urheilun juhla”. Palkinnon ojensi Helena Takalo. Kyseisessä tilaisuudessa oli luennoimassa mm. Sakari Orava, joka esitelmöi urheilijan oikeasta ravinnosta.

Oulaisten Huima

Siihen loppui sitten minun ura HaU:ssa, sillä edustusjoukkue kuopattiin kokonaan. Siirryin pelaamaan naapuriseuraan Oulaisten Huimaan eli OuHu:uun. Huima pelasi silloin kutosdivarissa ja sillä oli vain yksi tavoite – nousu vitoseen. Joukkuetta valmensi Juha Putila, joka oli mm ehtinyt istua Norrköpingissä vaihtopenkillä. Juha oli siis hyvin lähellä debyyttiä Ruotsin mestaruussarjassa.

Kausi oli varsinainen menestys, sillä emme hävinneet otteluakaan. Vain yksi tasapeli hieman synkisti tilastoa. Välillä voitot olivat varsin suuria. Esim. Lohtajan Veikot kaatui 9-0 ja Ylivieskan pallo 7-0.

Huimassa pelasin etutopparin paikalla kokoa kauden ja siinä pelipaikalla viihdyin hyvin. Pidin varsinkin katkomisesta, mutta pääpallot jätin suosiolla Käännän Ristolle, joka pelasi liberona. Pyhäjokiseutu kirjoittikin. ”Oulaisten osalta ehkä parasta peliä esitti etutoppari Jari Sarja, joka uurasti laajalla alueella ja katkoi paljon vastustajan hyökkäyksiä.” Harmi vain, että lehtileikkeestä puuttuu päivämäärä.

Joukkueen ehdoton maalitykki oli Jari Hannus, joka teki kauden aikana yhteensä 19 maalia. Tässä vielä kuva joukkueesta, ja pelaajien nimet alla. Jos jostain syystä haluat kuvan isompana, klikkaa tästä.

Ylärivi: Seppo Nuorala, Heikki Epäilys, Kari Peltokoski, Tuomo Lahtinen, Juha Nevala, Harri Lahtinen, Olli Nummelin, Jari Hannus ja Heikki Korhonen.
Alarivi: Risto Kääntä, Esko Korkiakoski, Juha Putila, Ilkka Tolonen, Antti Kokko, Matti Vaara, Anssi Hietaharju ja Jari Sarja
Kuvasta puuttuvat Ilari Hannus ja Jarmo Räisänen.

Tällä kaudella useita pelejä filmattiin videolle, joita sitten katseltiin ja analysoitiin jälkikäteen. Esim. 7. syyskuuta 1983 kirjoitti Maija Myllylä Pyhäjokiseudussa näin: "Pelipäivä ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Nuorisotiloissa lämpeni sauna ja Heinosen Riston kuvaama otteluvideo odotti jälkipuintia. Sarjavoittajienkin täytyy ottaa oppia virheistään. Tämän kesän sarjapelit ovat nyt ohi, ensi vuonna Oulaisten Huima pelaa viidennessä divisioonassa. "

Topparikaverini Risto Kääntä kertoi kesällä 2003, eli noin 20 vuoden kuluttua, tuosta vuoden 1983 joukkueesta seuraavasti. "Tuo kauden 1983 joukkue suurine voittoineen ja se valtava innostus mikä silloin oli on jäänyt elävästi mieleen. Tuossa joukkueessa olisi varmasti ollut potentiaalia paljon pidemmällekin. Harmi että joukkue hajosi liian aikaisin. Emme päässeet näyttämään kaikkea osaamistamme. "

Moni tuon joukkueen pelaajista on edelleenkin aktiivisesti mukana jalkapallossa. Seppo Nuorala toimii tuomarina ja vihelsi kaudella 2002 jopa II divisioonaa. Käännän Risto toimii tuomarina, mutta on lisäksi aktiivisesti mukana Oulaisten Huiman jalkapallotoiminnassa mm. valmentajana. Junioreita valmentavat Huimassa ainakin kaudella 2003 Lahtinen ja Räisänen.

Armeijaan

Sarjakausi päättyi siis jälleen kerran nousuun, mutta seuraavan vuoden pelit jäivät väliin armeijan vuoksi. Armeijassa laski myös kunto, minulle kävi siis kuten monelle muulle ennen minua. Huima säilytti sarjapaikkansa vitosessa ja oli jopa lähellä nousua. Huiman joukkueessa pelasi sillä kaudella huippumaalivahti Veijo Nikkarikoski. Huima menestyi sinä vuonna varsinkin Suomen Cupissa, jossa se pääsi 64 parhaan joukkoon. Huima pudotti mm. III divisioonan Ykspihlajan Reiman.

Valmentaja ja pelaaja

Armeijan jälkeen aloin valmentaa HaU:n B-junioreita ja palasin Huiman kokoonpanoon. Haapavedellä ei enää ollut muuta jalkapallotoimintaa kuin B-juniorit. Toinen valmentaja oli Pekka Mattila, joka oli valmentanut joukkuetta myös vuotta aiemmin. HaU:n B-juniorijoukkue oli täynnä lahjakkaita pelimiehiä ja joukkue menestyikin hyvin.

Palasin kaudella 1985 huiman joukkueeseen, joka koki melkoisia menetyksiä, kun Harri Lahtinen, Jarmo Räisänen ja Anssi Hietaharju lähtivät Ypaan ja Veijo Nikkarikoskikaan ei ollut enää mukana. Keväällä teimme harjoitusmatkan Uumajaan. Harjoittelimme ja pelasimme pelejä ja asuimme hotellissa. Tässä kuvia kyseiseltä reissulta.

Jälkikäteen täytyy ihmetellä minne oikein on tarkoitus syöttää, jonkun talon pihaanko?

Hotellihuoneessa, jonka jaoin Mattilan Pekan kanssa olivat tavarat välillä aika sekaisin. Tosin kaikki näyttävät olevan minun tavaroitani.

Pikainen tarkistus junioreiden huoneeseen osoitti, että siellä oli juotu pelkkää Colaa. Ainakin yhdestä kuvassa olevista pelaajista tuli vielä pelaajana jotakin. Arvaa kenestä?

Kauden 1985 päätyttyä olimme taas kuutosdivisioonassa. Pelasin kauden aikana usein keskikentän keskellä ja pääsin tekemään kauden aikana kaksi maalia. Toinen tosin tuli cup-pelissä. Seuraavana vuonna HaU:n juniorit pelasivat jo A-junioreissa. Sen kauden aikana keskityin lähinnä vain valmentamiseen. Huima nousi kauden päätteeksi takaisin V-divisioonan. Vuonna 1987 olin jälleen Huiman riveissä. Huimaa valmensi silloin YPa:sta palannut Lahtisen Harri. Myös osa HaU:n junioreista värvättiin pelaamaan Huimaan. Kutsuun vastasi mm. Ilkka Rytky, Petri Puumala ja Jarmo Anttila. Myös itse pelasin Huimassa samoin kuin Pekka Mattila. Suuria mainetekoja en sillä kaudella saanut aikaiseksi. Kaappiin kertyi kuitenkin yksi lusikka. Silloin oli tapana palkita ottelun parhaita pelaajia lusikalla. Kaiverruksen mukaan ottelu on pelattu 10.6.1987 ja vastustajana oli Sievin SiSu.

OnSu

Lähdettyäni opiskelemaan Vaasaan tuli pelaamiseen tauko. Toisaalta se oli hyvä asia, koska silloin tuli panostettua opiskeluun enemmän. Kesät menivät mukavasti työskennellessä Haapaveden Sahalla. Yhtenä vuonna kuitenkin Nevalan Juha houkutteli minut mukaan Oulaisiin pelaamaan. Koska piiri oli kieltänyt kakkosjoukkueet, oli nyt elvytetty vanha seura henkiin. OnSu:uun eli Oulaisten Nuorisoseuran Urheilijoihin oli kerätty nippu entisiä pelaajia. Juuri niitä samoja, jotka nostivat Huiman vitoseen muutamaa vuotta aiemmin.

Kausi ei ollut mitenkään suuri menestys, mutta voittojakin tuli. Paras peli oli kauden loputtua Huimaa vastaan. Ottelu päättyi paitsiomaalilla Huiman 6-5 voittoon. Tulos todisti yhtä paljon Huiman heikkoutta kuin OnSu:n hyvyyttä. Merkittävää oli, että OnSu:ssa oli vähän pelaajia ja me emme harjoitelleet oikeastaan koskaan.

Solf IK

Kun olin pyörinyt Vaasassa kolme vuotta, löysin vihdoin joukkueen jossa pelata. Joukkue oli Solf IK eli SIK. Solf pelasi silloin kuutosessa ja pelaajat hokivat usein ”Finlands sämsta lag”. En ymmärtänyt tuota sisäpiirijuttua ennen kuin vuosia myöhemmin. Silloin eräs henkilö selitti minulle, että Solf IK oli kolme kertaa peräkkäin kuutosdivarissa viimeinen. Siitä Futari-lehti teki sitten jutun, ja sen jälkeen Solf IK tunnettiin pitkään Suomen huonoimpana joukkueena.

Joukkue oli täysin ruotsinkielinen ja lähes kaikki pelit pelattiin Vaasan ympäristössä. Pisin pelimatka taisi olla 60 km yhteen suuntaan. Samaan aikaan, kun tulin joukkueeseen mukaan liittyi myös muita uusia pelaajia. Kauden päättyessä oltiin ihan kärjessä, mutta ei sentään noustu vitosdivariin.

Pelasin myös toisen kauden SIK:ssa ennen kuin lähdin Mikkeliin ja sieltä sitten Ylivieskaan. Taas tuli pelaamiseen vuoden tauko. Solf IK:ssa opin, että pelaajia pitää kannustaa. Kannustusta riitti niin harjoituksissa kuin peleissäkin. Joukkue oli myös epäitsekkäämpi kuin aikaisemmat joukkueeni. Myös roolit olivat selkeät eli kuka hyökkää, kuka katkoo, kuka raataa ja kuka tekee maalit.

Solf IK:ssa tein ensimmäisellä pelikaudellani yhden upeimmista maaleistani. Katkaisin hyökkäyksen, pelasin keskiviivalla nopean seinän ja pääsin yksin läpi. Huomasin, että maalivahti tulee vastaan ja nostin pallon maaliin noin 30 metristä. Siihen aikaan en vielä omistanut piilolaseja ja minua jännitti meneekö pallo maaliin. Toisten huudosta sitten päättelin, että osuihan – vieläpä ihan yläkulmaan.

Karperö FF

Kun tulin Ylivieskasta jatkamaan opintojani oli Solf lakannut jalkapallotoiminnan miesten tasolla. Joukkueen keskikenttämies Kjell Nyman oli siirtynyt Karperö FF:n valmentajaksi ja vienyt mukanaan Tom Holtin ja Tomas Hiekkasen. Niinpä siirryin taas uuteen joukkueeseen ja taas sarjatasona oli kuutonen.

Karperön tavoitteena oli nousu vitoseen, mutta pelit kulkivat ailahtelevasti ja vitonen jäi haaveksi. Tässä joukkueessa henki ei ollut paras mahdollinen ja joukkueessa oli useita oman tien kulkijoita ja kun seuran johtotasolta tuli paineita niin homma alkoi kusta. Onneksi tämä kokeilu jäi osaltani vuoden mittaiseksi. Myöhemmin Karperö sitten pääsi ainakin vitoseen, mutta itse palasin pelaamaan Solf IK:hon kuten myös muut ex SIK:läiset. Karperölle tein yhden maalin.

Solf IK

Solf IK oli taas hengissä ja sarjataso tietysti kuutonen. Nyt kärjessä hääri jälleen Tomas "Totte" Hiekkanen. Toinen kärki oli puolustuksesta kärkeen siirretty Hasse. Molemmat taisivat kauden aikana tehdä 19 maalia. Vitonen jäi taas haaveksi, mutta muuten kausi oli hyvä. Oltiin taas keskikastia tai vähän sen yläpuolella. Suurin voitto taisi olla 10-0. Itse tein kauden aikana kaksi maalia. Toisen jopa päällä.

Tälle kaudelle sattui myös ensimmäinen loukkaantuminen. Oikean jalan nilkka hajosi. Lääkärissä siihen laitettiin liimaside ja määrättiin kuusi viikkoa lepoa. Palasin kuitenkin heti viikon päästä peleihin mukaan. Pelasin puoliajan, mutta sitten minun oli jätettävä kenttä. Palasin uudestaan taas viikon kuluttua ja silloin jalka kesti.

Sitten menin naimisiin ja olin ensimmäisen kerran poissa pelistä. Palasin kuitenkin joukkueen mukaan enkä vielä muuttanut Mäntyharjulle. Kauden päätteeksi pelattiin ottelu ukkomiehet vastaan poikamiehet. Pelasin ukkomiehissä ja voitimme maalilla. Itse tein ottelussa kolme maalia ja tunsin olevani urani huipulla.

Tähän jalkapallourani loppui, olinhan jo kolmekymmentä vuotta vanha. Sarjanousuissa olin ollut mukana kolme kertaa ja putoamisen ehdin kokea kahdesti. Loukkaantumisiakin oli vain yhden nilkan verran. Noinhan sen piti mennä. Yllättäen seurasi kuitenkin jatko-osa Mäntyharjussa, josta kohta lisää.

Linkkejä eli mitä vanhoille seuroille kuuluu:

Haapaveden Urheilijat
jalkapallo on jäänyt pois kuvioista ja Haapavedellä jalkapallotoimintaa pyörittää FC Folk, joka näköjään nyt 2003 on selkeästi vitosdivarin kärjessä.
Oulaisten Huima
Huima on nostanut tasoaan ja ykkösjoukkue pelaa kolmosessa.
OnSu on varmaan lakkautettu.
Solf IK
Taitaa nykyisin pelata nelosessa.
Karperö FF ja Helsingbyn Hoppet yhdistyivät FC Korsholmiksi.