Alberoni, Francesco (1984). Rakastuminen. (Suom. Ulla Ranta ja Liisa Ryömä) 3. painos. Helsinki: Otava.
Luettu 30.12.2004

Tämän kirja luin oppiakseni jotakin. Siksi tämä ei ole mikään kirja-arvostelu. Lähinnä pistän asioita ylös muistiin myöhempää käyttöä varten. No ehkä ihan vähän myös arvioin kirjaa, mutta en paljoa.

Alberoni (1984, 6) kertoo, että rakkaus on ilmiönä lähellä joukkoliikettä. Erona on se, että rakkaus käsittää vain kaksi ihmistä. Sosiologeista joukkoliikettä kuvasi jo Durkheim, joka puhuu kollektiivisesta kiihkosta. ”Ihmisestä tuntuu, että hän on vieraiden voimien vallassa, voimien jotka vievät hänet mukanaan, joita hän ei voi hallita … hänestä tuntuu että hän elää aivan eri maailmassa kuin tavallisessa yksityisessä elämässään. Maailmassa jossa elämä ei ole vain intensiivisempää vaan myös laadultaan erilaista … hän menettää kiinnostuksensa itseensä, hän unohtaa itsensä, hän omistautuu kokonaan yhteiselle asialle” Alberoni huomauttaa, että kirjoittaessa nämä sanat ei Durkheimillä ollut mielessä rakkaus vaan Ranskan suuri vallankumous. Toisaalta Durhkeimin sanat kuvaavat Alberonin mielestä myös hyvin rakkautta.

Alberoni (1984, 7) käsittelee rakkautta myös tukeutuen Max Weberin tutkimuksiin, joissa käsitellään valtaa ja karismaattista johtajaa. ”Karismaattinen johtaja rikkoo perinteet, vie seuraajansa ylevään seikkailuun ja saa heidät kokemaan sisäisen uudestisyntymisen […] karismaattisen johtajan johdatuksesta taloudelliset huolet väistyvät ja jättävät uskolle, ihanteellisuudelle, elämänilolle ja intohimolle tilaa vapaasti kehittyä.” Toisaalta sanoo jälleen Alberoni. Kun olemme rakastuneita, oletamme epätavanomaisen elämyksen johtuvan rakastetun ominaisuuksista. Rakastettu ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin muutkaan, vaan meidän ja rakastettumme suhteen erikoislaatu saa rakastettumme näyttämään erilaiselta ja epätavanomaiselta.

Alberonin (1984, 20) mukaan rakkaus alkaa aina yllättäen. Hylätty vaimo tai aviomies saattaa todeta, että hän oli niin kiltti ja hellä ja onnellinen kanssani. Todellisuudessa puoliso oli jo etsimässä uutta vaihtoehtoa, mutta torjui sen itsepintaisesti. Hän pakottautui tietoisesti yhä rakastamaan puolisoaan ja teki kaikkensa, jotta rakastaisi puolisoaan. Mutta juuri se yrittäminen teki hänet yhä masentuneemmaksi. Hän käänsi aggressiivisuutensa itsensä ja uhrautui jatkuvasti yhä enemmän. Alberonin (1984, 21) kyse on depressiivisestä ylikuormituksesta, joka edeltää kaikkia jourkoliikeita ja rakastumisia. Vähitellen itsetuhon edessä pelko häviää ja asiat, joita on pidetty kaihdettavina viettelyksinä nähdään muuttuneessa valossa. Prosessi jatkuu kunnes kynnys ylitetään. Tukahdutettu voima käy liian suureksi ja pato murtuu. Kyseessä on rakkauden syntyvaihe.

Ihminen siis rakastuu, kun on siihen valmis ja altis. Se, joka rakastuu on koettanut rakastua jo useita kertoja. Rakastumien voi tosin kanavoitua monella eri tapaa. Joku tulee uskoon, joku liittyy puolueeseen ja joku löytää toisen ihmisen. Mutta ihminen, joka ei ole valmis rakastumaan ei rakastu vaikka sitä haluaisikin. He eivät halua rikkoa siteitään menneisyyteen ja asettaa kyseenalaiseksi koko elämänsä. He eivät uskalla heittäytyä johonkin täysin uuteen. Sellainen ihminen, joka on tyytyväinen siihen mitä hänellä on ei rakastu. Ihminen, joka vaan haluaa rikastuttaa elämäänsä rakastumisella ei rakastu. Mutta sellainen ihminen, joka on menettämässä elämänsä, on altis rakastumaan ja voi rakastua. (Alberoni 1984, 52, 57-58, 60.)

Jotta tilanne olisi tarpeeksi monimutkainen niin ihminen, joka ei rakastu voi kyllä saada toisen rakastumaan itseensä. Hänen tarvitsee vain osoittaa sopivalla hetkellä ymmärrystä. Lisäksi hänen pitää vahvistaa toisen henkilön uudistamisen haluaan ja olla valmis jakamaan hänen kanssaan tulevaisuuden riskit. Toisen voi kutsua luokseen lupaamalla jatkaa matkaa yhdessä. Mutta kuka näin tekee? Juuri hän, joka tahtoo rakastumisella rikastuttaa oma elämäänsä. Joillekin se voi olla myös keino saada valtaa. Siis tavoite on saada toinen rakastumaan, mutta rakastumatta itse. (Alberoni 1984. 59-61.)

Alberoni (1984, 19) toteaa myös, että rakastumisessa on aina kyse uuden rakentamisesta kahden erillisen rakenteen pohjalta. Mutta rakkauden alkuvaiheessa kiellämme itsellemme olevamme rakastuneita. Oletamme, että se oli jotakin tilapäistä, mutta rakkautemme kohde palaa mieleemme ja synnyttää halun ja kaipauksen. Sitten se taas katoa ja sanomme, että me vain hullaannuimme. Joskus niin käykin, mutta jos halu kuitenkin ilmaantuu vielä kerran ja on pakottava, silloin olemme rakastuneita. (Alberoni 1984, 22-23.)

Uusi rakkaus saa miehen tai naisen kukoistaman. Samalla rakastunut ei huomaa kuinka kauhealla tavalla hän loukkaa toista osapuolta. Rakastunut ei myöskään ymmärrä sitä, ettei hylätty osapuoli voi antaa anteeksi. Hän odottaa kohtaavansa ymmärrystä, mutta kohtaakin itkua ja hammasten kiristystä. (Alberoni 1984, 25.) Rakkaus törmääkin alkuvaiheessa dilemmaan. Rakkaus on uuden onnellisen yhteisön luomista, joka pitäisi hyväksyä. Ympäristö kuitenkin pakottaa valitsemaan joko tämä tai tuo. valitseminen on kuitenkin yhtä vaikea tilanne kuin äidillä joka joutuisi ryöstäjien painostamana päättämään kumpi lapsista tapetaan. (Alberoni 1984, 26.)

Rakastuminen on avautumista uudelle, mutta sille uudelle ei ole minkäänlaisia takuita. Kun sitten saa vastarakkautta, tuntuu se kuin se olisi jotakin ei ansaittua. Se on ihmeellinen lahja, jota ei olisi koskaan uskonut saavansa. (Alberoni 1984, 28.) Tuossa hetkessä, jolloin kumpikin ilmaisee rakkautensa syntyy onnen tunne ja aika pysähtyy. Tuon hetken muistaessaan voi kestää minkälaista tuskaa tahansa. Se hetki on hyvä pakopaikka ja kaipauksen kohde. Mutta jos rakastettu jonakin päivänä hylkää, muttaa se hetki surun ja tuska tyyssijaksi. (Alberoni 1984, 28.)

Alberoni (1984, 33) puhuu myös siitä, että uskontojen tapaan rakkaus muodostaa pyhiä paikkoja ja tiloja. Vielä vuosien ja vuosikymmenienkin jälkeen voimme tuntea mielenliikutusta tiettyinä päivinä tai tietyissä paikoissa.

Sadut päättyvät usein lauseeseen "ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti". Käytännössä sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista. Haluamme täydellistä rakkautta, mutta juuri silloin menetämme rakkauden alkuvaiheen, joka on täynnä intohimoa ja kärsimystä. On tosin ihmisiä, jotka eivät kestä rakastumisen jännitystä, he haluaisivat hillitä sen heti ja taltuttaa sen. Mutta taltutetusta rakkaudesta puuttuu kaipauksen ja tahdon raju intensiteetti, juuri se osa joka tuottaa onnea. (Alberoni 1984, 36-37.)

Alberoni (1984, 40-41) väittää, että sellaiset ilmaukset kuin "olen rakastunut heihin molempiin" ovat täyttä puppua. Rakastua voi nimittäin vain yhteen. Tuollainen ilmaus on merkki päättämättömyyden tilasta. Kyseessä on tila joka johtaa joko rakastumiseen tai ei mihinkään. Alberoni sanoo myös, että jos kaksi naimisissa olevaa ihmistä rakastuu ja heillä on lapsia niin kumpikin erotta lapset tunnejärjestelmässään puolisonsa lapsistaan. Puolisoa kohtaan voi muuttaa käytöksensä kokonaan, lapsia kohtaan ei voi.

Yksi rakkauden syntyvaiheen ulottuvuuksista on totuus ja aitous. Ihminen puhu psykoanalyysissa totta, jotta vapautuisi traumoistaan. Samoin hän tekee, jos hän käy ripillä. Rakkaus on samalla tavalla oman aitoutemme etsimistä, haluamme olla oma itsemme. Tämän tilan voi saavuttaa juttelemalla kumppaninsa kanssa. Kumpikin osapuoli hakee tunnustamista, hyväksymistä ja ymmärtämistä ja arvonantoa. Teemme niin, koska haluamme vapautua menneisyydestämme, mutta sellainen vapautuminen vaatii, että puhumme totta. vain totuus voi vapauttaa. Kumpikin siis pelastuu vain puhumalla kumppanilleen totta. (Alberoni 1984, 47.)

Kyse on siitä, että olemme melko vähäpätöisiä ihmisiä loppujen lopuksi. Kuitenkin pidämme itsestämme ja arvostamme itseämme, koska tunnemme syvällä sisimmässämme, että meissä on jotakin arvokasta. Olemme ainutlaatuisia ja korvaamattomia. Rakastuessamme tämä ainutlaatuisuus tulee hyväksytyksi, koska rakastettumme rakastaa meitä. (Alberoni 1984, 83.)

Alberoni käsittelee myös mustasukkaisuutta. Hänen mukaansa se on sitä, ettemme onnistu antamaan rakastetullemme sitä mitä joku muu voi antaa. (1984, 89.) Rakkaus onkin hankala juttu ja rakkaussuruista ei ole helppo toipua. Tietysti voi vihata rakkautensa kohdetta ja lopulta vapautua sitä kautta. Muutenkin rakastuminen on niin radikaali muutos, ettei sellaista tapahdu ihmiselämän aikana monta kertaa. Joillakin se ei tapahdu kertaakaan (Alberoni 1984, 93.)

Lukukokemus: 9.

Linkkejä:
Rakkaus on vain aivotoimintaa