Kipnis, Laura (2005). Avioliiton ansa. (Suom. Liisa Laaksonen). Helsinki: Like.
Luettu 2.7.2006.

”Koomikko: Olen tässä pohtinut, kummalla on enemmän vapautta – kiinalaisella poikamiehellä vai amerikkalaisella aviomiehellä. Ja tulin siihen tulokseen, että kiinalaisella poikamiehellä. Hänellä ei ehkä ole passia, mutta ainakin hän voi lähteä ulos kun huvittaa. Itse taas voin kyllä poistua maasta, mutta en kotoani.” (Kipnis 2005, 138.)

Tästä tuli eräänalinen tiivistelmä kirjasta ilman mitään suurempaa omakohtaista pohdintaa. Ajatusta kirjassa on, mutta Alberoni kirjoittaisi samasta aiheesta varmasti paremmin. Ei Kipnis silti huono ole.

Kirjan takakannessa mainostetaan: ”Laura Kipnisin hauska, värikäs ja tavattoman haastava pamfletti kääntää kaikki itsestään selvinä pidetyt käsityksemme rakkaudesta, uskollisuudesta ja yksiavioisuudesta härskisti päälaelleen. Tämän luettuasi mikään ei ole kuin ennen”.

Mainos lupaa paljon, oikeastaan ihan liikaa. Ajatusta kirjassa on, mutta ei niin paljon kuin takakansi lupaa. Kirja lähtee hyvin liikkeelle. Kipnis toteaa, että parisuhteesta on tullut työelämää. Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Parisuhteen eteen tehtävä työmäärä on niin valtava, että siksi osa toimihenkilöistä suostuu vapaaehtoisesti ylitöihin. Perhe-elämästä on tullut niin rankaa, että töissä on rennompaa ja kivempaa. (Kipnis 2005, 30-31.)

Parhaimmillaan Kipnis (2005, 32-33) on silloin, kun hän vertaa avioliittoa Marxin teokseen ”Pääoma”. ”Työpäivä on varsinainen hautausmaa, jolla vainajien valtakunnan kaameat rauhattomat otukset ja pahat henget temmeltävät; raadanta tuottaa ”surkastuneita muotopuolia”, koko järjestelmä on yhtä suurta, jähmettynyttä, lamaantunutta työläismassaa ja pomot ovat ’verta imeviä vampyyrejä’, jotka loputtomiin petomaisessa voitonhimossaan riistävät työvoimaa niin ahnaasti, että jollei kukaan taistelisi työpäivän pituudesta, se jatkuisi määrättömiin […]”.

Kipnis (2005, 33) kuvaa parisuhdetta Marxia mukaillen. ”[…] pystyyn kuolleet avioliitot ja mekaaninen seksi; kylmät aviomiehet ja frigidit vaimot, jotka suhteen rikkeettömän ulkokuoren säilyttääkseen väkinäisesti suorittavat pakollisia kuvioitaan. Intohimo on kaikonnut jo ajat sitten, ja kaoottisella, epämääräisellä tavalla ihminen kaipaa ’jotakin muuta’, mutta hän on auttamattomasti kiikissä. Mikään ei saa muuttua. Miksi? Siksi, että hän on jo uhrannut tuolle koneistolle niin paljon itsestään, […] jäljelle jää kiusallinen kysymys, johon ei vieläkään vastausta näy: Miksi pitää tehdä niin lujasti töitä?”

Kipnis (2005, 45-47) näpäyttää terapeutteja, jotka hyötyvät parisuhdeansioista. Muutos on ihmiselle hankala juttu samoin kuin kapina muutosta vastaan. Mutta olipa ongelma mikä tahansa, terapeutilla on diagnoosi valmiina. Taikasana on ”ihmissuhdekysymykset”. Terapeutti keksii nopeasti hoito-ohjeen ”tee lujemmin töitä itsesi kanssa”. Kipnis jatkaa ”Jos kansakunta kerran saa juuri sellaiset johtajat kuin ansaitsee, voikohan sen terapeuteista sanoa samaa?” Kipnisin mukaan terapia tarjoaa vain itsetuntemusta eli jos haluat jotain radikaalia yhteiskunnallista oivaltamista, vältä terapiaa. Terapeutin tehtävänä näyttääkin olevan vain hairahtuneitten yksilöiden sopeuttaminen yhteisöön. Kaikki intohimot ovat terapeutin mukaan vain seurausta lapsuuden traumoista. Mutta mikä onkaan epävarmuuden tilassa houkuttelevampaa kuin emotionaalisesti nälkäinen ihminen, joka sanoo ’luota minuun, asiat järjestyvät kyllä’.

Kipnis (2005, 94-96) antaa myös kyytiä itsehoito-oppaille. Ennen helvetin lieskat pitivät kansan kurissa. Nyt tehtävän hoitaa itsekasvatuslässytys. Eikä Kipnis anna arvoa parisuhdeoppaille, jotka hänen mukaansa pullistelevat kehnoja kielikuvia ja kehnoa tiedettä. Ja jos kaikki menee pieleen niin pitää lukea opas, jonka avulla voi muuttaa itsensä rakastettavammaksi. Ja jos toimit hyvin täällä maan päällä saat palkintosi hyvän parisuhteen muodossa.

Kipnis (2005, 53) siteeraa Wilhelm Reichiä ja toteaa elinikäisen avioliiton tavoitteen olevan alistuvien persoonallisuuksien tuottaminen massayhteiskunnan tarpeisiin. Samalla kun sukupuolinen uteliaisuus tukahtuu surkastuu myös älyllinen kapinointi. Jos sitten mies tai nainen hairahtuu parisuhteen kaidalta polulta häntä syytetään. Avionrikkoja on kypsymätön, itsekäs ja moukkamainen. Lisäksi moralistit sanovat, että syyttömät joutuvat kärsimään. Tällaisen paheksunnan tarkoitus on, että parisuhde toimisi tottelevaisten kansalaisten alokasleirinä. (Kipnis 2005, 66.)

Kipnis (2005, 73-78) kirjoitta myös yksityisistä vankileireistä. Texasissa 240-kiloinen nainen tappoi miehensä istumalla riidan aikana hänen päälleen. Kuinka usein lehdestä voikaan lukea, että puoliso tapettiin mustasukkaisuuden vuoksi. Sitten on paljon sitä, joka jää piiloon kaikkien tilastojen ja lööppien ulkopuolelle: solvaaminen, kiristäminen ja halveksunta. Freud tutki neurootikkoja ja loi niiden perusteella teoriansa. Kipnis ehdottaa, että voimme entistä paremmin oppia ymmärtämään rakkautta, jos tutkimme raiteiltaan suistunutta rakkautta.

Kipnis (2005, 114) listaa asioita, joita henkilö ei voi tehdä, kun on naimisissa. ”Ei voi poistua kotoaan sanomatta minne on menossa. Ei voi jättää kertomatta paluuaikaa. Ei voi viipyä pikkutunneille, tai yhdentoista yli, tai kymmeneen, tai ruoka-ajan, tai olla tulematta töistä suoraan kotiin […] Ei voi käydä juhlissa yksinään.” Lista olisi pidempikin, mutta en jaksa luetella kaikkea. Kipnis (2005, 125) kysyykin aiheellisesti. ”Mikä muu sääntelee tehokkaammin tätä suuremman ihmisjoukon liikkumista ja ajankäyttöä tai valvoo tarkemmin yhtä lailla sen ruumiillista toimintaa kuin ajattelua.” Parisuhde on tehokkaampi silmällä pitäjä kuin koulu, vankila tai mielisairaala. Harmi ettei Foucault keksinyt tutkia parisuhdetta.

Vielä pahempaa on luvassa, jos kärähtää ulkopuolisesta suhteesta. Silloin perhe-elämä muuttuu eteläamerikkalaisen poliisivaltion kotimaiseksi vastineeksi ja henkilö joutuu alistumaan tarkastuksiin ja takavarikkoihin. Ystävistä tulee ilmiantajaverkosto. Laskuista ja ajankäytöistä etsitään epätäsmällisyyksiä. (Kipnis 2005, 178.)

Kipnis (211-211) käsittelee tietysti myös politiikkaa ja avioliittoa. Clinton on vahvasti esillä. Mikä onkaan pahempaa kuin se, että maan johtajalla on lihallisia intohimoja? Tosin ei Clinton ole ainut amerikkalainen, joka on hairahtunut. Uhraamalla yksi saatiin muille puhdas omatunto ja lopulta johtaja on kansakunnan peili. Millainen kansa, sellainen johtaja. Tosin Kipnis (2005, 248) väittää, että jos jokaisesta amerikkalaisesta avioliitosta laadittaisiin Starrin raportti, koko instituution romahtaisi välittömästi.

Kipnisin (2005, 223-225) moniavioisuus on Yhdysvalloissa laitonta. Moniavioisten perheiden naiset nähdään ressukoina, jotka on alistettu miehisten himojen orjiksi. Mutta tapahtuu sitä kaameita myös tavallisissa avioliitoissa, mutta vielä ei ole lakia, joka kieltäisi avioliitot.

Lopulta Kipnis (2005, 264) päätyy mm Simmelin ja flirttailun kautta rakkauden monimielisyyteen. Parisuhteessa oleva joutuu miettimään kiperää kysymystä: ”Ollako siis rakkautta vastaan vai ottaako se vastaan.”.